CombiPhotoBlog

Suomen luonnonvalokuvaajien suuri vuoden luontokuva -kilpailu on osin taipunut kohti kuvankäsittelyä:

“Uudessa sarjassa  (Taidetta Luonnosta) kuvat saavat muista sarjoista poiketen olla seuraavasti yhdistettyjä:

• -panoraama, kuvat liitetään kuvankäsittelyohjelmalla toisiinsa laajemman jatkuvan kuva-alueen saamiseksi
• -dynamiikan laajennus (HDR), samasta kohteesta eri valotuksilla otetut kuvat yhdistetään kuvankäsittelyssä suuremman sävytoistoalueen saamiseksi
• -terävyysalueen laajennus (focus stacking), samasta kohteesta eri tarkennuksilla otetut kuvat yhdistetään kuvankäsittelyssä suuremman syväterävyyden aikaansaamiseksi

Yhdistelmissä kaikkien kuvien tulee olla otettu 12 tunnin sisällä. Sama eläin ei saa toistua panoraamassa useampaan kertaan.”

Sattumalta kirjoittelin viime viikolla blogiin kaikista näistä laajennuksista – uusina kameran ominaisuuksina, kameran kuvankäsittelynä, digitaalisuuteen kuuluvana jatkuvana tiedoston muokkauksena. Nämä ovat kaikki teknisiä keinoja kuvan yleiseen kohennukseen, ja osoituksia kameratekniikan kehityksestä. Tällaiset tulevat puoliväkisin mukaan kaikkeen luontokuvaukseen. Nyt ne hyväksytään – luovuutena? taiteena? Jossain luontokuvaajien keskustelussa perusteltiin sarjan nimen vaihdosta sillä, että sen jälkeen voisi olla helpompi hakea taiteen alan apurahoja!

Mitähän noissa säännöissä merkitsee tuo 12 tunnin sääntö ja tuo saman eläimen esiintyminen kahteen kertaan? Entä voiko ottaa 8 tunnin päästä paikalle tulevan karhun mukaan susiruutuun? No ei varmaankaan.

Miksi on helpompi hyväksyä kuvankäsittelyä ja otosten yhdistelyä kameran tekemänä kuin ihmisen tekemänä? Kameran kuvankäsittely ei kuitenkaan tee kuvaa sen todemmaksi tai epätodemmaksi, tai sen kauniimmaksi. Eikä saman kuvan digitaalinen pinoaminen kerro myöskään luovuudesta.

Taiteeksi luontokuvaa nykyisellään tuskin hyväksytään, enkä usko että se on tarpeenkaan. Taideyhteisä korostaa inhimillisen tekijän roolia, luovuutta, ilmaisua, ei niinkään sellaista luonnon kauneutta, jonka luoja on itse luonto.

– Ylhäältä Alpha77 -nappulan takaa löytyy em. kamerajuttujen lisäksi myös teesejä digikamerasta. Sanon siellä mm., että (digi)kuva ei valehtele, vaan ihminen. Siltä perustalta pitäisi lähteä kuvien arviointiin, kuvina eikä totena, ja samalla edellyttää, että kaikki mikä annetaan kuvasta ymmärtää todeksi on totta, aivan samoin kuin puheessa. Kuva on kuvaajan puhetta.

Digitaalisen käytännön pakosta ja uuden sukupolven itsestäänselvyytenä, kamera ja (luonto)kuvaus tulee vähitellen lähemmäksi muita ilmaisutapoja, ja vapautuu diafilmin aikakaudesta uusiin pimiötekniikkoihin. Se säilyttänee auransa, todelisuusilluusion, mutta dokumentin takana piilevää aistimellista illuusiota ymmärretään entistä paremmin, ja siitä osataan nauttia.